Tutustumisista

Olen taas deittailusyklin siinä vaiheessa kun pitäisi taas löytää se seuraava pettymys. Aiemmat dokumentoinnit yksinäisyydestä ja puolivillaisuudesta tuntuvat pätevän edelleen. Varsin onnistuneiden ekojen treffien jälkeen ehdimme viestitellä vain noin viikon, minkä jälkeen hän ei enää halunnutkaan tavata uudestaan.

Hän oli jostain syystä siinä käsityksessä että pidän kaupunkielämästä, joten emme tulisi toimeen koska hän toivoisi erakompaa arkea. Siis sitä sellaista josta olen haaveillut koko elämäni. No mutta, vaikka olin eri mieltä hänen perusteluistaan, olin täysin samaa mieltä johtopäätöksestä; jos se ei vaan tunnu oikealta niin parempi feilata nopeasti.

Lievästi pettyneenä tulin nopean sisäisen post mortemin perusteella siihen johtopäätökseen, että tämänkertainen oli lähes kokonaan omaa hölmöyttäni koska en panostanut koko alkuun niin paljon kuin olisi kenties ollut tarpeen. Nautin pohjattomasti sellaisista roihahtavista aluista jossa kaikki enenergia kuluu sillä lämmitellessä. Tämänkertainen oli sellainen paljon aikuismaisempi hidas ja hallittu; vähän tylsä. Tiesin, että aikatauluteknisistä syistä pariin ekaan viikkoon asian suhteen ei tapahtuisi mitään, joten en yksinkertaisesti jaksanut panostaa pelkkään tekstailuun niin paljon kuin mitä hän ehkä odotti. Etenin siis puoliliekillä ja koko touhu sammahti — oma vika.

Iltalenkillä jäin vaan miettimään että mistä ihmeestä sen energian sitten näihin alkuihin löytää. Toisin sanoen, onko roihahdus siis edellytys oikealle alulle?